Villi Pohjola 1.

Jo otsikko kertoo, että luonnonhelmassa mökkeillään, tai paremminkin asutaan, kaupunkiasunnolla käydään silloin kun on tarvis.
Kun vain pitää silmät ja korvat auki sekä kameran valmiina on mahdollista nähdä ja kuvata lukematon määrä erilaisia eläimiä. Kokoankin nyt otsikon alle kaikki tähän mennessä, vuodesta 2005, kuvaamani eläimet.
Kuvaamisen aloitin Ixus-digipokkarilla, sitten kamerani oli Lumix ja nyt Nikon. Kamerat ovat hyviä, kuvaaja kuitenkin on taitamaton, vieläkin. Kun vielä  suurin osa kuvista on kuvattu ikkunan läpi, hämärässä, kauas ja jännittyneessä jopa hätäisessä mielentilassa, onkin esipuhe kuvien laadusta valmis. Eläimet niistä ovat kuitenkin tunnistettavissa.
Tiedän kuinka luontokuvaajat toimivat saadakseen hyviä kuvia; siihen tarvitaan aikaa, järjestelyjä ja kärsivällisyyttä, siksipä en olekaan luontokuvaaja, vaan tartun hetkeen täysillä - onnistui tai ei.

 Tässä kuvassa Käpytikka.

Täysikasvuisen käpytikan pituus on noin 23–26 senttiä ja paino noin 80 grammaa. Lajin tunnistaa punaisesta alaperästä, mustasta päälaesta ja isoista valkoisista hartialaikuista. Koiraalla on kirkkaanpunainen niskalaikku. Nuorella yksilöllä päälaki on kokonaan punainen. Vatsapuolelta lintu on vaalea.

Käpytikan kutsuääni on lyhyt, voimakas ja terävä ”kjik”, jota se toistaa useita kertoja muutaman sekunnin tauoin, usein myös lennossa. Rummutus on terävä, loppua kohti vaimeneva ja lyhyempi kuin muilla tikoillamme. Toistaa tämän noin yhden tai kahden sekunnin sarjan viidestä kymmeneen kertaa minuutissa. Hermostuneena päästää ”kji-krä-krä-krä-krä”-sarjan.

Laji pesii yleisenä kaikenlaisissa metsissä, mutta suosii haavikoita sekä lehti- ja sekametsiä pellon reunoissa.

Käpytikan parimäärä Suomessa on 100 000 – 350 000 ja se on levinnyt Etelä-Suomesta Metsä-Lappiin asti. Käpytikka ei ole muuttolintu, mutta huonona käpyvuonna se vaeltaa loppukesällä ja syksyllä ravinnon perässä uusille asuinpaikoille. Runsaimmin sitä on paikoilla, joissa on tarpeeksi männyn- ja kuusenkäpyjä talviravinnoksi.

Kesällä käpytikan ravintoa ovat puussa elävät hyönteiset ja toukat, syksyllä se syö myös marjoja ja muiden kololintujen poikasia. Talvella käpytikka syö nimensä mukaisesti kuusen ja männyn kävyistä siemeniä. Talvella käpytikka on yleinen näky myös ruokinnoilla, joilla se hakkaa mielellään ihraa tai talia ja syö auringonkukan siemeniä ja pähkinöitä.

Huhti–toukokuussa tikkapari hakkaa pesäkolon lahoon haapaan, koivuun tai leppään. Touko–kesäkuussa naaras munii 4–8 valkeata munaa. Emot hautovat munia 10–12 vuorokautta ja ruokkivat poikasia pesään 21–25 vuorokautta.

Tässä puolestaan Kettu, jonka vanha nimi on Repo.

 

 Kettu on tarkoittanut alun perin nahkaa, jonka hankkimiseksi repoa pyydettiin. Muinaiset suomalaiset uskoivat, että revontulet syntyvät kun kettu huiskii hankia hännällään. Kettua kuvataan monissa kansantarinoissa ovelaksi ja viekkaaksi eläimeksi – tarinoiden taustalla on kaiketi jotakin perääkin, koska kettu on levinnyt niin moniin ympäristöihin ja selvinnyt metsästyksestä huolimatta.

Kettu eli punakettu (Vulpes vulpes) on koko Suomessa esiintyvä koiraeläin.Täysikasvuisen ketun pituus ilman häntää vaihtelee välillä 45–90 cm; tuuhea häntä on 30–55 cm pitkä. Ketun paino vaihtelee muutamasta kilosta jopa yli kymmeneen kiloon. Suomessa ketun keskipaino on hieman yli viisi kiloa.

Väriltään kettu on tavallisesti punaruskea, sävy voi vaihdella vaalean kellanruskeasta hyvinkin syvänpunaiseen. Sillä on valkoinen tai harmaa vatsanalus sekä tavallisesti mustat korvankärjet ja raajat. Myös hännänpää on tavallisesti valkoinen, ja eläimen kurkussa ja rinnassa voi olla valkeita merkkejä.

Ketut voivat elää pareittain tai muutaman yksilön ryhmissä. Ne viestivät toisilleen elein, äännähdyksin ja hajumerkein. Ketun reviiri on elinympäristöstä riippuen 0,4–50 km²:n laajuinen, ja niukkaravintoisilla seuduilla suurempi. Ketut majoittuvat yleensä toisten eläinten, kuten mäyrien, kaivamiin tai luonnon muovaamiin onkaloihin. Tarvittaessa kettu voi kaivaa pesäkolon itsekin. Pesää käyttää usea kettusukupolvi perätysten. Ketulla voi olla reviirillään useita pesiä, joista yhdessä kasvatetaan poikaset ja muita käytetään esimerkiksi ruuan varastoimiseen. Pesät ja niitä yhdistävät käytävät saattavat muodostaa monimutkaisen labyrintin. Ketunpesää ympäröi usein voimakas, pistävä haju.

Kettu on kaikkiruokainen. Ravinto koostuu lähinnä jyrsijöistä, mutta sille kelpaavat myös hyönteiset, kasvitja raadot. Kettu jahtaa hiiriä, jäniksiä, kanalintuja ja kaloja. Kasveista se syö marjoja ja hedelmiä sekä viljaa. Ketun tyypillinen saalistustapa on vahtia jyrsijän kololla ja hyökätä salamannopeasti saaliin kimppuun sen tullessa ulos aukosta. Kettu metsästää pääasiassa hämärässä ja öisin.

Ketun luontaisia vihollisia ovat pääasiassa suurpedot, varsinkin susi ja ilves. Ne pyrkivät järjestelmällisesti tappamaan reviireiltään pienemmät pedot vähentääkseen näin kilpailua saaliseläimistä, on havaittu, että kun jollekin alueelle muodostuu uusi susireviiri, kettujen ja supikoirien määrä alueella kutistuu ja vastaavasti metsäkanalinnutalkavat runsastua. Nuoret ketunpennut voivat jäädä myös maa- ja merikotkan sekä huuhkajan saaliiksi. Merkittävimpiä uhkia niille ovat kuitenkin taudit, liikenne ja metsästys.

Kettujen lisääntymiskäyttäytyminen on vaihtelevaa. Kettu voi olla yksi- tai moniavioinen. Yhdellä uroksella voi olla useita naaraita, joista vain yksi tai useammat saavat pentuja. Naaras synnyttää kerrallaan 3–12, Euroopassa tavallisesti neljästä viiteen pentua. Kantoaika on 49–55 vuorokautta. Pennut syntyvät sokeina ja painavat syntyessään noin sata grammaa. Pentujen silmät aukeavat noin 10-14 vuorokauden kuluttua.

Uros auttaa naarasta pentujen kasvattamisessa tuoden pesälle ruokaa. Lisäksi ryhmän muut naaraat saattavat auttaa poikasten hoitamisessa. Vielä saman vuoden syksyllä nuoret ketut etsivät oman reviirinsä. Kettu saavuttaa sukukypsyyden noin kymmenen kuukauden ikäisenä. Se voi elää vankeudessa yli kymmenen vuotta, luonnossa tavallisesti vain muutaman vuoden.