Aamulla pakkasta -12 astetta, aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Johan liikehti siihen malliin, että hiihtämään oli lähdössä. No ei ihan aamusta, mutta meillä nuo tv:n urheilulähetykset rytmittävät toimia, kuten ulkoilua, ruokailua, kyläilyä jne. siis viimeistään kymmeneltä, sanoi.
Olin vakaasti päättänyt olla lähtemättä, mutta Jacques Cousteau-pipoa kutoessani tulinkin toisiin ajatuksiin. Olen joskus karvaasti kokenut, että jos ei syystä tai toisesta haluta lähteä, niin silloin on paras pysyä kotona. Ns. huono päivä tiedättehän: vastaan tulevasta autosta irtoaa kohdallasi rengas, poliisi valvoo nopeuksia, punttisalilla paino putoaa jalallesi jne. onhan näitä.
Mutta tämänpäiväiseen, minä siis lähdin hiihtämään tuttuun turvalliseen Mäntyvaaraan. Johan hiihtää omaa vauhtiaan ja 180 astetta toiseen suuntaan kuin minä, tietenkin nytkin, eihän hänelle satu koskaan mitään kummallista, elämä on tasaista jos ei mukaan lasketa hänen itse aiheuttamiaan havereita.
Ehdin hiihtää noin kaksisataa metriä kun kuulin lähestyvän, epämiellyttävän pörinän, katselin ihmeissäni ympärilleni ja vilkaisinpa myös pääni päälle, ja siellä se oli: jokin jättiläishämähäkkiä muistuttava pörisevä otus. Poden lievää hämähäkkifobiaa, joka ilmenee huutona ja kirkumisena, enkä koskaan tapa hämähäkkejä. Jos olen yksin itseni armoilla pyydystän häkin rullallisella talouspaperia ja kiikutan ulos. Eläinsuojelijat voisivat kyllä olla sitä mieltä, että parempi olisi tappaa, kuolee se kumminkin tuosta käsittelystä.
Asiaan: tuo lentävä otus muistutti erehdyttävästi hämähäkkiä ja lensi aivan pääni päältä. Onnekseni se ei kuitenkaan törmännyt minuun vaan puuhun, tosin huonoin seurauksin, vain 'silmät' vilkutittavat kun se yritti suoristella siipiään. Uteliaisuuteni voitti kammon, ja kumarruin häkin puoleen; todeten sen jonkinlaiseksi kopteriksi. Kaivoin kännykän ja näpsin siitä kuvia samalla puhellen sille rauhoittavasti. Olin jo päässyt puheissani siihen, että kyselin otukselta mitä minun pitäisi sille tehdä, kun metsästä juosta puuskutti nuorehko, huonokuntoisen oloinen mies. Helpottuneena kopterinsa löytymisestä hän keräsi rippeet ja sanoi menettäneesä kopterin hallinnan, niin minäkin asian ymmärsin, että hallinta oli menetetty koska kopteri makasi kyljellään männyn juuressa.
En tiedä kuvasiko ja nauhoittiko se vielä torsonakin, mutta jos, omistaja sai varmasti puheistani makeat naurut.
Omistaja kertoi hydrokopterinsa olleen kuvauslennolla, omaksi huvikseen kuulemma kuvaa, tosin en ihan ymmärrä miksi hiihtoladun seudulla. Mutta jospa hänellä on tutkimuskohteena eri-ikäiset, näköiset ja kokoiset hiihtäjät ja hiihtotyylit, Rovaniemellähän on yliopisto ja useita tiedekuntia.
Mutta tämän, läheltä piti tapauksen, jälkeen olen entistä vakuuttuneempi, että AINA pitää tehdä niin kuin tuntuu. Johan sanoi, että jos kopteri olisi törmännyt minuun siitä olisi saattanut seurata lääkärireissu.
Loppu hyvin kaikki hyvin!
edit: ei se ole hydrokopteri vaan neli- tai helikopteri, ja joskus jopa
vaarallinen!
