Kävimme viikonloppuna mummon, 93v, luona. Asuinpaikkana hänellä on vanhainkoti, kun ei ole enää muutamaan vuoteen pärjännyt itsekseen kotonaan. Hyvä täällä on olla, hän kysyttäessä vastaa, ikävä vaan on kova, sanoo. Ikävä perhettään ja kotiaan, tuttua pihapolkua, omia askareita siellä. Ymmärrettävää - elämä laitoksissa on jokseenkin ankeaa. Virikkeiden merkitys siellä on huomattavasti vähentynyt, tarvetta sen sijaan olisi vieressä istujalle, kuuntelijalle. Mutta sitä mukaa kun perushoidon tarve kasvaa, ihmisten eläessä pidempään, hoitohenkilökunnan aika "vieressä istumiselle" vähenee. Hoitajia ei juurikaan lisätä, on tarkkaan laskettu henkilökunnan tarve per asukas.
Inhimillistä - kysyn vaan?
No, joku voi sanoa, että onhan omaiset, missä on heidän vastuu? Ja tottahan se onkin, on vain niin. että omaiset voivat asua kaukana, ei sieltä käydä niin usein kuin pitäisi ja haluaisi, ja uskokaa - usein on huono omatunto niistä käymättömistä kerroista.
Koti-ikävä vaivaa minuakin, ainakin hitusen verran, usein ajatus eksyy mökkimaisemiin ja tekemisiin siellä. Ehkä tämänkertainen aihe tulikin juuri siitä, kun tapasin entisen työkaverin, ja hän kyseli kuinka olen viihtynyt Lapissa. Pakko oli myöntää, että viihtynyt olen, ratkaisu muuttaa sinne oli oikea, kyllähän tänne "etelään" aina pääsee.
Nyt vain pitää hoitaa tämä Lahden-Tarton keikka pois alta, ja sitten takaisin pohjoiseen.
 |
| äiti |
