Juottaan Uitonpirtti.

edit: Tuo otsikko kuuluisi kirjoittaa Juotaksen Uitonpirtti. Muutaman vuoden seudulla asuneena olen sen oppinut, ja vähän muutakin.


Kemijoen rannalla sijaitseva Uitonpirtti on toiminut uittojen tukikohtana aina vuoteen 1991. Nykyinen rakennus on sodassa poltetun tilalle siirretty entinen armeijan parakki.
Tätä pirttiä ei ole juurikaan käytetty miesten yöpymiseen, koska suurin osa uitolla olleista miehistä on ollut paikkakuntalaisia. Ajan mukaisesti uiton kymppi on 'valjastanut' lähes koko perheensä työmaalleen, niinpä myös Kaarina 15v. työllistyi uitonpirtin keittiöön ja hoitamaan puhelinliikennettä.

Nykyisin Uitonpirtistä pitää ansiokkaasti huolta perinneyhdistys, joka on kunnostanut sitä perinteitä kunnioittaen ja säilyttäen sen ajalle tyypillisen hengen. Talkoovoimin on rakennettu sauna ja puuliiteri.

Uitonpirttiä on mahdollista vuokrata (edullisesti) erilaisiin tilaisuuksiin ja myös matkailijat ovat tervetulleita nauttimaan paikan ainutlaatuisesta tunnelmasta, saunomaan ja kalastamaan Kemijoen upeissa maisemissa. Polkupyörillä liikkujille erityisen edullinen majoituskohde.

Jos kiinnostuit ota yhteyttä sähköpostilla: toisellapuolenlahden@gmail.com

Uitonpirtti.

Elämänluukku.

Putkiradio ja keksi.

'Lohi' puussa, opastamassa Uitonpirtille.

Sauna, sievä kuin karamelli.

Näkymät hyyskän ikkunasta Kemijoelle.

Kemijoki.

Historiaa

Uitto on vuosisataisen historiansa aikana jättänyt jälkensä Lapin luontoon ja ihmisiin. Uitto on ollut tunnettu ja kuljetustapana käytössä ainakin 1600-luvulla. Metsäteollisuus kiinnostui Lapin metsävaroista 1870-luvulla. Tuolloin perustettiin ensimmäinen höyrysaha Kemijokisuulle Karihaaraan, samalla alkoi metsäteollisuus Kemijoen vesistön alueella laajassa mitassa. Irtouitto yleistyi koko joella 1890-luvulla, kun uitto alkoi saada suurempaa merkitystä perinteisen lohenkalastuksen kustannuksella.

Vuoden 1902 vesioikeuslaki velvoitti perustamaan uittoyhdistyksiä ja toimittamaan yhteisuittoja. Kemijoen uittoyhdistys oli perustettu jo v.1901, jonka jälkeen uitto muuttui yhä suunnitelmallisemmaksi ja etukäteen tehtyihin laskelmiin perustuvaksi. Uitettava puumäärä Kemijoen vesistössä kasvoi edelleen 1920-luvulla ja vaikka 1930-luvun alun suuri talouslama vaikuttikin voimakkaasti sahaustoiminnan vähenemiseen, voitiin se Lapissa kompensoida selluloosatehtaiden perustamisilla. Alkoi legendaarinen savotoiden ja uiton "kulta-aika", joka keskittyi vuosien 1933 ja 1937 väliin. Sotien jälkeinen jälleenrakennuskausi elvytti uittoa tuomalla uusia uittajia ja puutavaralajeja uiton piiriin.

Vaikka 1950-luvulla uittomäärät kohosivat huippulukuihin, Kemijoen jokilatvojen käyttö uittamiseen alkoi supistua. Taloudellisesti kannattamaton purouitto lopetettiin, sillä metsäautotiet tarjosivat kannattavamman kulkureitin puutavaralle ja puut kuljetettiin autoilla pääväylän varteen tai suoraan tehtaalle. Uittamisen taantumiseen oli osaltaan syynä autokuljetusten nopeus, joustavuus ja kustannuksien edullisuus. Lapissa irtouitto loppui Tornionjoella v.1971 ja Kemijoella v. 1991.

Alkuun uittotyöntekijöiden majoittaminen ei ollut ongelma, sillä miehet olivat tottuneet yöpymään taivasalla. Vasta siirryttäessä tukinlaskusta organisoituun yhteisuittoon tuli uittopirttien rakennuttaminen ajankohtaiseksi. Tällöin tarvittiin jokivarsille konttorirakennuksia ja puhelimet yhteydenpitoa varten. Konttori tarjosi myös yöpymispaikan. Uittopirttejä rakennettiin lähinnä joki- ja järviuiton paikkoihin, jossa työ vaati jatkuvaa valvontaa. Jokiuitossa uittopirttejä rakennettiin jokisuulle, vastuulle tai kosken partaalle ja järviuitossa varppauksen kannalta tärkeään paikkaan.

Ensimmäiset Kemijoen uittopirtit rakennettiin todennäköisesti vuosina 1900-1904, jolloin Kemi Oy:n metsäpäällikkö Hugo Sandberg aloitti uittoväylien kunnostamisen ruotsalaisten esikuvien mukaisesti. Asuinrakennuksen lisäksi uittotukikohtiin rakennettiin tarpeen mukaan sauna, varasto eli makasiini, käymälä, venevaja, kellari ja kaivo, joskus myös paja.

Vuosisatamme kahden ensimmäisen vuosikymmenen aikana rakennetut uittopirtit olivat yleensä yksi- tai puolitoistakerroksisia satulakattoisia lamasalvosrakennuksia. Alun perin niissä oli pärekatto ja käytävämäinen koko rakennuksen pitkää sivua noudatteleva pulpettikattoinen avokuisti. Ainakin osa uittopirteistä maalattiin alkuaan valkoisiksi, mutta myöhemmin ne on punamullattu, jolloin vain rakennuksen yksityiskohtia on korostettu valkoisella värillä. Osa rakennuksista on vuoraamattomia ja osa lautavuorattuja. Yleishahmoltaan nämä vanhimmat uittopirtit poikkesivat paikallisesta rakentamistavasta ainoastaan valkoisen värinsä ja hirsiarkulle rakennetun käytävämäisen kuistinsa ansiosta.

Uittopirteissä oli tavallisesti kaksi huonetta, pirtti ja konttori. Pirtin katonrajaan rakennettiin makuulava, jonne mahtui kymmeniä miehiä yöpymään. Makuulavan alla oli pitkä orsipöytä, johon vastaavasti mahtui kymmeniä ruokailijoita. Työnjohtajat yöpyivät konttorissa, jossa sijaitsi myös uittopirtin tärkeä hermokeskus, puhelin. Uittopirttien rakentamistavassa tapahtui 1920-luvun lopulta lähtien muutoksia, sillä rakentamista säädeltiin lailla (ns. kämppälaki). Käytävämäisen kuistin sijaan uittopirtteihin saatettiin rakentaa satulakattoinen avo- tai umpikuisti. Seuraavalla vuosikymmenellä pitkänmallisesta kuistista luovuttiin kokonaan. Samalla luovuttiin ensimmäisille uittopirteille tyypillisestä rivirakennuksen pohjakaavasta. Katonrajassa sijaitsevan makuulavan asemesta miehille varattiin erilliset kerrossängyt.

Toisen maailmansodan jälkeen uittopirttien rakennuttaminen oli vilkkaimmillaan, koska sodassa tuhoutuneet ja voimalaitosten tieltä puretut uittopirtit oli korvattava uusilla. Myös uusitun kämppälain (1947) vaatimukset edistivät rakentamista. Vaikka hirsirakenteisia uittopirttejä tehtiin vielä 1950-luvun lopussa, syrjäyttivät lauta ja lautaelementit hirren rakennusmateriaalina heti toisen maailmansodan jälkeen. Uittopirttien ulkoarkkitehtuuri muuttui samalla pelkistetyksi.

Kemijokivarren uittopirtit ovat ainutlaatuisia, sillä Lapissa aloitettiin ensimmäisenä Suomessa järjestelmällinen uittopirttien rakennuttaminen jo ennen kuin se lain mukaan oli välttämätöntä. Vuosisadan alussa rakennetut uittopirtit tehtiin tarkoituksella näyttäviksi monumenteiksi osoittamaan puutavarayhtiöiden mahtia luontaistaloudessa eläneille paikallisille, jotka eivät halunneet luopua kalastusoikeuksistaan. Ensimmäiset uittopirtit sijaitsivatkin pääasiassa Keski- ja Ala-Kemijoella, jossa lohenkalastus oli merkittävä tulonlähde.